Perunaporkkanamuussilettuset



Luin loppuun Tiina Lifländerin kirjan Hyvä yö.
Tämä ei ollut mikään kevyt hyvän mielen kirja, vaan pikemminkin pysäyttävä ja ajoittain raskaskin lukukokemus.
Kirjassa kuvataan elämää sekä hoitajan että hoidettavan näkökulmasta. Arki rakentuu väsymyksen, vastuun, heikosti nukuttujen öiden ja jatkuvan jaksamisen ympärille. Kirjaa lukiessa tuli monta kertaa mietittyä, kuinka paljon hoitotyössä vaaditaan kärsivällisyyttä, voimia ja ennen kaikkea inhimillisyyttä.
Pidin erityisesti siitä, ettei kirjassa ollut siloteltu vaikeita asioita. Mukana olivat myös ne synkemmät ja raadollisemmat puolet, jotka liian usein jäävät kertomatta. Siksi tarina tuntui aidolta ja uskottavalta.
Aihe on raskas, mutta kirja on hyvin kirjoitettu. Vaikka lukukokemus ei ollut helppo, se onnistui herättämään ajatuksia vielä viimeisen sivun jälkeenkin.
Annan tälle kirjalle kolme tähteä viidestä. ⭐⭐⭐
Tähtimäärä ei tällä kertaa johdu siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. Päinvastoin. Kirja oli hyvin kirjoitettu ja tärkeä, mutta sen aihe oli niin synkkä ja raskas, ettei siitä tullut minulle aivan suosikkikirjaa. Silti olen iloinen, että luin sen.




Voi että, välillä sitä yllättyy itsekin siitä, mitä jääkaapin tähteistä saa aikaan.
Perunaporkkanamuusia oli jäänyt vielä muutama desi odottelemaan käyttöä. Muusia ei ollut enää tarpeeksi seuraavalle aterialle, mutta aivan liian paljon pois heitettäväksi. Tehän jo tiedätte, kuinka nuuka olen etenkin ruoan suhteen. Niinpä päätin pyöräyttää siitä lättytaikinan.

Tykkään tällaisista keittiökokeiluista. Välillä ne onnistuvat paremmin, välillä vähän heikommin, mutta tällä kertaa lopputulos oli oikein maistuva. Lätyistä tuli mukavan pehmeitä, ja perunaporkkanamuusi antoi niille hieman tavallisista letuista poikkeavan maun.

Muistelin niitä syödessäni, kuinka Mumsku teki joskus vastaavanlaisia lettusia meille lapsille. Ja kyllä ne vain silloin maistuivat. Lautaset tyhjenivät hyvällä ruokahalulla ja lisääkin olisi helposti mennyt.

Veikkaanpa, että tätä tulee tehtyä toistekin, jos muusia vain jää yli.

Sitä paitsi onhan siinä jotain palkitsevaa, kun tähteistä syntyy uusi syötävä eikä mitään mene hukkaan.





🥕🥔 Perunaporkkanamuusilätyt

Ainekset

  • 2-3 dl perunaporkkanamuusia
  • 2 kananmunaa
  • 5 dl maitoa
  • 3 dl vehnäjauhoja
  • ripaus suolaa
  • voita tai margariinia paistamiseen

Valmistus

  1. Sekoita perunaporkkanamuusi ja kananmunat keskenään.
  2. Lisää maito.
  3. Sekoita joukkoon vehnäjauhot ja ripaus suolaa.
  4. Anna taikinan levätä noin 10 minuuttia.
  5. Paista lätyt pannulla voissa tai margariinissa kauniin kullanruskeiksi.






    "Moni lapsuuden maku syntyi aikana, jolloin mitään ei heitetty hukkaan.        Ehkä siinä on yksi syy siihen, miksi ne maistuivat niin hyviltä.                            -Tupu-

Kommentit

  1. Uskoen ja luottaen

    Lauantai - huomenet !

    Kummasti sitä vaan mieli alkaa askaroimaan, jää mitä ruokaa hyvänsä että mitä sitä kehittää tämän lopun ympärille.
    Koskaan en ole heittänyt helposti mitään pois mutta varsinkin tämän palstasi myötä olen minäkin kohta mestari tässä asiassa ! ))
    Kaksikin kehiteltävää kieppuu mielessä, eiköhän niistäkin taas jotakin syntyne viikonlopun aikana.

    Mietelause osui oikeaan, lapsuusaika oli niukkaa eikä hävikkiä syntynyt.

    Lauantaihin teille hyviä hetkiä !!

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Kiitos ihanasta viestistäsi. ❤️
      Minulla täällä myös kotoa tarttunut mukaan ajatus siitä, ettei hyvää ruokaa kannata heittää pois. Ehkä juuri siitä syystä tykkäänkin keksiä uusia käyttötapoja tähteille ja ylijääneille aineksille.
      Ja täytyy myöntää, että nykyään huomaan miettiväni lähes jokaisen tähteen kohdalla, mitä siitä voisi vielä loihtia. 😊
      Mukavaa viikonlopun jatkoa sinulle!

      Poista
  2. Kirjan aiheeseen mennäkseni niin lähipiirissäni on parikin omahoitajaa joilla on todellakin raskas rooli omaisen päivittäisessä hoitamisessa. Se on pääosin 24/7. Ja siinä joutuu tosi koville niin hoitaja kuin välillä hoidettavakin. Välillä käydään myös sitä keskustelua miten paljon pitää jaksaa ja milloin on aika luovuttaa se läheinen muiden hoidettavaksi. Hoitajakin uupuu ja väsyy ja pahimmoillaan sairastuu taakkansa alla. Vaikeita asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Vaikeita asioita todellakin.
      Olen itsekin vierestä nähnyt, kuinka paljon vastuuta omaishoitajan tai läheisen auttajan rooli voi tuoda mukanaan. Usein on kyse rakkaudesta ja halusta auttaa, mutta samalla pitäisi muistaa huolehtia myös omasta jaksamisestaan.
      Meilläkin eletään tällä hetkellä vaihetta, jossa läheisen avun tarve on lisääntynyt. Välillä tuntuu, että pitäisi osata jakaa aikaa ja voimia moneen suuntaan yhtä aikaa. Ei ole aina helppoa löytää tasapainoa sen välillä, että haluaa auttaa ja samalla pitää huolta myös omasta elämästään ja läheisistä ihmisistään.
      Ehkä jokaisessa elämänvaiheessa on omat ruuhkavuotensa. Toisilla ne liittyvät pieniin lapsiin, toisilla ikääntyviin vanhempiin. Tärkeintä taitaa olla muistaa, ettei kaikkea tarvitse kantaa yksin.
      ❤️

      Poista
    2. Uskoen ja luottaen

      Minun kohdalla tämä omaishoitajan hetki oli ja kesti 13 vuotta. Isän kuoltua piti miettiä mitä äidin kanssa, enää ei voinut yksin asua. Tässä meillä on piharakennus jossa on pieni kamari, alkovi ja vieläkin pienempi keittiö ja sinne hän sitten tuli.
      Alkuun täysin toimintakykyinen mutta tietysti vuosien vieriessä aika tekee tehtävänsä.
      Minä olin koko ajan päivätöissä, onneksi hyvin lähellä kotia, sulanmaan aikaan saatoin ruokatunnilla pyöräillä katsomaan tilannetta jos oli huonompi hetki meneillään.
      Sydänkohtauksia oli muutamia mutta muuten selvittiin pahemmalta.
      Yksi asia mistä olen kiitollinen, pojat olivat mummun koko lopun elämän mukana tämän elämässä ja näkivät ja kokivat elämän kaaren loppua kohden.
      Veljeni oli mukana tiimissä sen mitä toispaikkakuntalaisena elämä antoi myöten.

      Se oli elämää kaikkine vivahduksineen ja allekirjoitan kaiken mitä tuossa viestissäsi sanoit.

      Poista


    3. Kiitos ihanasta ja koskettavasta kommentistasi. ❤️
      Kolmetoista vuotta äidin rinnalla on pitkä matka. Tekstistäsi välittyy, kuinka paljon rakkautta, huolenpitoa ja tavallista arkista välittämistä noihin vuosiin mahtui.
      Pidän erityisesti ajatuksesta, että poikasi saivat kasvaa mummunsa lähellä ja kulkea mukana hänen elämänsä viimeisissäkin vaiheissa. Siinä on jotakin kaunista ja arvokasta.
      Omaishoitajuus on varmasti juuri sitä, kuten kirjoitit: elämää kaikkine vivahduksineen.
      Lämmin kiitos, että jaoit kokemuksesi täällä. ❤️

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pizza

Varhaiskaalisalaatti

Makkarakastike