Tupun-tupa

  Olen tässä ollut vähän nihkeänä tämän nuhani kanssa, ja postauksetkin ovat olleet mitä sattuu – vähän sinnepäin ja vähän tännepäin. Mutta tänään päätin, etten anna pienen nuhan pysäyttää elämääni. Se saa olla ja mennä omassa tahdissaan, mutta minä jatkan tätä arkeani juuri sillä omalla, ihanalla tavalla, joka tekee päivistä hyviä. On oikeastaan lohdullista huomata, että elämä kantaa, vaikka nenä olisi tukossa ja teekuppi kädessä. Pienet jutut, pienet hetket ja se oma rytmi – ne löytyvät aina takaisin, kun vain antaa itselleen luvan olla lempeästi keskeneräinen. Eilen tuli käytyä Mumskulla pikapikaa töiden jälkeen tai pikemminkin kävimme "Mumskun killastolla" niin kuin nuo meidän lapsokaiset pienempänä tämän ilmoitti. Sellainen pieni, nopea visiitti, joka silti tuntui hyvältä – kuin olisi saanut pienen hengähdyksen keskelle päivää. Mumskun kanssa on aina se tuttu rauha, ja vaikka käynti oli lyhyt, se toi mukanaan hyvän mielen. Kirjat löytyivät taas niin pikaiseen, ettei eht...

  Aamu alkoi tänään pehmeästi. Riisihiutalepuuro porisi hiljalleen liedellä, ja samalla kun keittiö täyttyi sen tutusta tuoksusta, mieleeni hiipi uusi visio päivän ruoasta. Lohipasta sai väistyä – tänään meillä syödään jotakin vieläkin arkisempaa, vieläkin kotoisampaa: soijarouheista italianpataa. Tämä ruoka syntyy kuin itsestään, ja juuri siksi se sopii täydellisesti kiireettömään aamuun. Kun puuro valmistui, kiehautin veden ja laitoin makaronit kypsymään paketin ohjeen mukaan. Aamun valo osui paistinpannuun, kun silppusin sipulin ja kuullotin sen yhdessä oreganon, basilikan ja ruususuolan kanssa. Mausteet heräsivät eloon, ja keittiöön levisi pieni lupaus siitä, että tästä tulee hyvä päivä. Kun sipuli oli paahtunut kauniisti, lisäsin joukkoon vaalean soijarouheen sekä veden. Soijarouhe imi itseensä mausteiden aromit ja muuttui hetkessä meheväksi. Kaadoin makaronista veden pois ja sekoitin pastan ja soijarouheseoksen yhteen – jo tässä vaiheessa ruoka näytti siltä, että se haluaa tu...

Se oli taas leivontapäivä Tupun tuvassa. Tällä kertaa vuorossa oli gluteeniton vuokaleipä – sellainen, joka kohoaa hitaasti ja rauhallisesti, kuin olisi itsekin päättänyt ottaa iisimmin. Meillä on lasten kanssa ollut hieman hiljaisempi viikko, ja se on tehnyt hyvää. Joskus arki tarvitsee juuri tällaisia pehmeitä päiviä, joissa ei ole kiire mihinkään. Aamupäivästä laitoin gluteenittoman vuokaleivän kohoamaan. Taikinan tekeminen oli simppeliä, ja se oli kerrassaan ihanaa työstää: pehmeä, joustava ja jotenkin lohdullinen. Sellainen taikina, jonka kanssa olisi voinut viettää vaikka koko aamun. 🥖 Gluteeniton vuokaleipä (1 vuoka) 4 dl kädenlämpöistä vettä 1 pss kuivahiivaa 2 tl psylliumjauhetta hieman yli 1 tl ruususuolaa 3 dl kaurajauhoja (gluteeniton) 3 dl gluteenitonta jauhoseosta Sekoita kaikki ainekset kädenlämpöisen veden joukkoon. Sekoita huolella ja kaada taikina vuokaan. Muotoile käsin vuoan muotoiseksi. Peitä vuoka muovikelmulla ja anna kohota 6 tunnista seuraavaan päivään. Paist...

  Täällä sitä niiskutellaan ja juodaan lämmintä teetä. Sain kampaajallani niin herkullista vanilla-caramel teetä, että minun täytyi lähteä hetimmiten kauppaan sitä ostamaan. Yleensä en mistään makeasta teestä tykkää, mutta tämä oli niin herkullista, että vei kyllä kielen mennessään. ⭐⭐⭐⭐☆ Neljä tähteä – lämmin, aurinkoinen ja ihanan uppouttava. Tänään sain luettua tämän ihanan kirjan, Elizabeth Adlerin Kesä Toscanassa . Se oli juuri sellainen teos, joka vie hetkessä toiseen maailmaan – Toscanan auringon alle, pieneen kylään, jossa elämä soljuu hitaammin ja jossa jokainen päivä tuntuu unelmalta. Kirja kertoo Gemma Jerichosta, newyorkilaisesta yksinhuoltajasta ja lääkäristä, jonka arki on kiireistä ja kireää. Yllättäen hänen Nonna‑äitinsä saa salaperäisen perinnön Toscanasta, ja he päätyvät matkalle kohti tuntematonta. Toscanassa heitä odottaa vanha ränsistynyt huvila, kuvankaunis kylä ja amerikkalainen mies, joka väittää omistavansa puolet heidän perimästään tilasta. Tarina on täynn...

  Tiedättekö, silloin joskus yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun aloitin tämän ruokabloggailuni, minulla oli ajatuksena enemmänkin oman reseptikirjan laatiminen. Nykyään tämä blogi on kuitenkin kasvanut joksikin muuksi – omaksi ihanaksi purkautumiskeinoksi. Paikaksi, jossa saan kirjoittaa teille elämästä, arjesta ja olemisesta, juuri sellaisena kuin se kulloinkin on. Tänään lauantai-aamuna heräiltyäni vein Ottosta ulos ja valmistin meille lihapullapastaa. Viikolla tuli käytyä Nokian K‑Supermarket Löyttiksessä (täällä muuten on aivan vietävän hyviä tarjouksia). 2 kg lihapullia oli 4,99 €, ja niistä syntyi nyt tämä viikonlopun ruoka. Kun ruoka oli valmis, lähdimme käymään kaupassa ja kirjastossa. Tesoman kirjastolla on ollut viime aikoina aivan mielettömän hyviä ilmaisia kirjoja saatavilla. Tällä kertaa löysin ihanat tyynynpäällisten virkkausohjeet sekä muita mukavia käsityöohjeita. Ja tällä kertaa maksoin myös Arin ostokset, kun Arilla oli uusi pankkikortti ja sen uusi koodi oli h...

  Viime viikko oli meillä niin rauhallinen ja syyslomainen, että se tuntui melkein höyhenen kevyeltä hengähdykseltä. Meillä oli viikon teemana satuilu ja lukeminen. Nostagiseksi viikko tuli siinä kohdin, kun saduksi tuli Mihin menen Pupu Tupuna tämä oli kuin pieni aikamatka lapsuuteen, sellainen lämmin nostalgiahetki, joka pysäyttää ja hymyilyttää. Miten tästä ajata voikaan olla niin kauan? Torstaina kävimme lasten kanssa metsäretkellä. Syksyn värit olivat kauneimmillaan, ja metsä tuntui hiljaiselta ja hyvältä. Katselimme lasten kanssa kuinka lehdet leijailivat puista ja olo oli niin rauhaisa. Sellainen retki, joka jää mieleen ilman suuria tapahtumia – tai juurikin siksi. Tiedättekö, joskus arki tuntuu kulkevan omalla painollaan, lempeästi ja rauhallisesti. Tämä lokakuinen viikko on ollut juuri sellainen: vähän sateinen, vähän kirpeä, mutta samalla täynnä niitä pieniä hetkiä, jotka tekevät elämästä pehmeää. Ja kun sunnuntai-päivä saapuu, on hyvä hetki katsoa jo seuraavaan viikkoo...

  Päästiin juuri Mutsin saunareissulta kotia ja sytyttelin kynttilät ja nyt sitten istuskellaan Arin kanssa täällä olkkarissa nojatuoleillamme tuoleillamme ja katsellaan H aluatko miljonääriksi ? Ai, että nämä perjantait on ihania. Koko viikonloppu on edessä ja aamulla saa nukkua niin pitkään kun itse haluaa. Vaikka se oma haluaminen on usein näissä tapauksissa kuuden hujakoilla 😉 Borssikeitto ja yhdessä tekemisen kauneus Tiedättekö sen tunteen? Kun kysyt Arilta, että söisimmekö borssikeittoa viikonloppuna ruoaksi – ja Ari ei vastaa pelkällä kyllä-sanalla, vaan kysyy hymyillen: “Koskas me aloitamme viipaloidaan kasviksia yhdessä?” Se on juuri sitä meidän näköistä arkea. Ruoat, jotka voisi tehdä monitoimikoneella tai raastimella hetkessä, mutta me teemme ne usein yhdessä. Tällä kertaa olohuoneen pöydän ääressä, jutellen niitä näitä, punajuuren tuoksun noustessa ilmaan ja kaalin rapsahtaessa leikkuulaudalla. Siinä on jotakin niin rauhoittavaa – kuin pieni rituaali, joka kertoo että ...

  Mulla oli eilen kampaaja.  Hitsi kuinka taas mukavaa, kun on uusi pää. Jotenkin tuntuu, että tämä olisi paljon kevyempi.  Tässä aina ihan kuin piristyy, kun ilme muuttuu. Kiitos tästä kuuluu ihanalle Usvan kampaaja Anna-Liisalle. Arilla taas on pitkästä aikaa varpaassa vaivaa.  Eilen Arilla oli aika jalkahoitoon ja nyt ensi viikko mennään sitten jalan ehdoilla eli  terveyskeskus hoitoa ennen seuraavan viikon jalkahoitoa. Pidetään nyt peukkuja, että saataisiin Arin jalka pian taas kuntoon. Nämä diabeetikoiden haavajutut, kun on niin huonoja umpeutumaan. Käytiin hoidokeiden kanssa kaupassa. Ostettiin hoidokille maitoa ja Otto-haukkuselle kakkapusseja. Haemin Sunimin Asioita jotka huomaa vasta kun hidastaa on teos, joka pysäyttää ja kuuntelee lukijaa kuin hyvä ystävä. Se on myynyt Koreassa yli kolme miljoonaa kappaletta ja käännösoikeudet on myyty kahteenkymmeneen maahan. On kirjoja, jotka eivät vain kerro tarinaa – ne pysäyttävät. Haemin Sunimin Asioita jotka ...

  Keskiviikko päivä alkoi hiljaisena, melkein pysähtyneenä. Keittiössä oli vain yksi pieni hoidokki, ja talon rytmi tuntui kulkevan tavallista rauhallisemmin. Sellainen päivä, jossa kahvikuppi ehtii jäähtyä pöydälle ja jossa ulkona tuuli vain silittää puita, ei ravistele. Kun mureke kypsyi uunissa, päätin laittaa sen viereen neljä pientä punajuurta. Ne olivat kuin pieniä syksyn jalokiviä – tummia, kiiltäviä ja täynnä lupausta. Uuni teki tehtävänsä, ja pian keittiöön levisi tuoksu, joka sai koko päivän tuntumaan vähän paremmalta. Kun punajuuret olivat pehmeitä, kuorin ne ja surautin raasteeksi punasipulin, suolakurkun ja omenan kanssa. Kulhoon syntyi väriä, iloa ja pientä syksyn taikaa. Ja kun kastike sekoitettiin joukkoon, salaatti muuttui joksikin enemmän: pieneksi yllätykseksi, joka sai rauhallisen päivän hymyilemään. Hoidokki maistoi ensimmäisen lusikallisen ja katsoi minua silmät suurina. “Onko tätä lisää?” Ja siitä se sitten lähti okainen hoidokki halusi punajuurisalaattia. ...

  Minä sain viime viikonloppuna aikaiseksi jotakin niin suurta, että sitä on pakko vähän hehkuttaa. Siivoilin kaapeista liikaa tavaraa pois – sellaista, joka on jäänyt pyörimään vuosien varrella, eikä kukaan enää edes muista, miksi se on säästetty. Mutta mikä parasta: sain siivottua Arinkin kaappeja . Meillä Ari on sellainen, joka säästää vaikka ja mitä. Jos jokin esine on joskus ollut hyödyllinen, se saattaa hänen mielestään olla hyödyllinen vielä vuonna 2050. Minä taas olen se, joka haluaisi päästä turhasta eroon ja hengittää kevyemmin. Mutta myönnän – olen vuosien varrella vähän samaistunut tuohon kumppaniini. Tavara kertyy, ja aina löytyy joku “ehkä tätä tarvitaan vielä” . Mutta nyt… nyt me saatiin Arin tavaroista paljon ylimääräistä pois . Se tuntui oikeasti voitolta. Sellaiselta pieneltä arjen maratonilta, jonka maaliviiva oli kaapin perällä. On ihmeellistä, miten paljon kevyempi olo tulee, kun saa tilaa ympärilleen. Kun kaappi avautuu ja siellä on vain ne tavarat, jotka oike...