Tupun-tupa

  Viime viikko oli meillä niin rauhallinen ja syyslomainen, että se tuntui melkein höyhenen kevyeltä hengähdykseltä. Meillä oli viikon teemana satuilu ja lukeminen. Nostagiseksi viikko tuli siinä kohdin, kun saduksi tuli Mihin menen Pupu Tupuna tämä oli kuin pieni aikamatka lapsuuteen, sellainen lämmin nostalgiahetki, joka pysäyttää ja hymyilyttää. Miten tästä ajata voikaan olla niin kauan? Torstaina kävimme lasten kanssa metsäretkellä. Syksyn värit olivat kauneimmillaan, ja metsä tuntui hiljaiselta ja hyvältä. Katselimme lasten kanssa kuinka lehdet leijailivat puista ja olo oli niin rauhaisa. Sellainen retki, joka jää mieleen ilman suuria tapahtumia – tai juurikin siksi. Tiedättekö, joskus arki tuntuu kulkevan omalla painollaan, lempeästi ja rauhallisesti. Tämä lokakuinen viikko on ollut juuri sellainen: vähän sateinen, vähän kirpeä, mutta samalla täynnä niitä pieniä hetkiä, jotka tekevät elämästä pehmeää. Ja kun sunnuntai-päivä saapuu, on hyvä hetki katsoa jo seuraavaan viikkoo...

  Keskiviikko päivä alkoi hiljaisena, melkein pysähtyneenä. Keittiössä oli vain yksi pieni hoidokki, ja talon rytmi tuntui kulkevan tavallista rauhallisemmin. Sellainen päivä, jossa kahvikuppi ehtii jäähtyä pöydälle ja jossa ulkona tuuli vain silittää puita, ei ravistele. Kun mureke kypsyi uunissa, päätin laittaa sen viereen neljä pientä punajuurta. Ne olivat kuin pieniä syksyn jalokiviä – tummia, kiiltäviä ja täynnä lupausta. Uuni teki tehtävänsä, ja pian keittiöön levisi tuoksu, joka sai koko päivän tuntumaan vähän paremmalta. Kun punajuuret olivat pehmeitä, kuorin ne ja surautin raasteeksi punasipulin, suolakurkun ja omenan kanssa. Kulhoon syntyi väriä, iloa ja pientä syksyn taikaa. Ja kun kastike sekoitettiin joukkoon, salaatti muuttui joksikin enemmän: pieneksi yllätykseksi, joka sai rauhallisen päivän hymyilemään. Hoidokki maistoi ensimmäisen lusikallisen ja katsoi minua silmät suurina. “Onko tätä lisää?” Ja siitä se sitten lähti okainen hoidokki halusi punajuurisalaattia. ...

  Minä sain viime viikonloppuna aikaiseksi jotakin niin suurta, että sitä on pakko vähän hehkuttaa. Siivoilin kaapeista liikaa tavaraa pois – sellaista, joka on jäänyt pyörimään vuosien varrella, eikä kukaan enää edes muista, miksi se on säästetty. Mutta mikä parasta: sain siivottua Arinkin kaappeja . Meillä Ari on sellainen, joka säästää vaikka ja mitä. Jos jokin esine on joskus ollut hyödyllinen, se saattaa hänen mielestään olla hyödyllinen vielä vuonna 2050. Minä taas olen se, joka haluaisi päästä turhasta eroon ja hengittää kevyemmin. Mutta myönnän – olen vuosien varrella vähän samaistunut tuohon kumppaniini. Tavara kertyy, ja aina löytyy joku “ehkä tätä tarvitaan vielä” . Mutta nyt… nyt me saatiin Arin tavaroista paljon ylimääräistä pois . Se tuntui oikeasti voitolta. Sellaiselta pieneltä arjen maratonilta, jonka maaliviiva oli kaapin perällä. On ihmeellistä, miten paljon kevyempi olo tulee, kun saa tilaa ympärilleen. Kun kaappi avautuu ja siellä on vain ne tavarat, jotka oike...

  Sunnuntaina viiden jälkeen aamulla en saanut millään enää unenpäästä kiinni siispä aloin valmistamaan jauhelihasta ruokia. Ruoiksi tuli jauhelihakastiketta sekä tämä mureke. Tämän murekkeen tein uunia vaille valmiiksi ja laitoin koko uunipellin murekkeineen ja uunijuureksineen jääkaappiin odottamaan maanantai-aamua ja hoitopäivän alkua. Sitten otin pellin huoneenlämpöön tunniksi ja siitä sitten uuniin. Sain viikonloppuna luettua Carley Fortunen romaanin Kesän kultaiset päivät , ja se oli juuri sellainen kirja, joka vie hetkeksi toiseen aikaan – siihen kesään, joka on jäänyt mieleen kultaisena, kirkkaana ja vähän haikeana. Kirjan päähenkilö Alice Everly on valokuvaaja, joka katsoo maailmaa linssin läpi, usein ulkopuolisena. Hänen teini-iän ihanimmasta kesästään on jäljellä vain yksi valokuva veneilevistä nuorista – niistä, joiden joukkoon ujo Alice olisi halunnut kuulua. Kun elämä aikuisena alkaa rakoilla: parisuhde kariutuu, työ tuntuu epävarmalta ja isoäiti loukkaa lonkkansa, A...

🍁 Syysleikkejä, laiskiaisia ja pieniä oivalluksia Meillä on ollut viime päivinä niin mukavia syysleikkejä ulkona. Lapset ovat heittäneet lehtiä ilmaan, ottaneet lehtikylpyjä ja nauraneet niin, että posket ovat olleet punaisina ja silmät täynnä syksyn iloa. On ihanaa, miten syksy antaa luvan hullutella lehtien kanssa – ne ovat kuin pieniä värikkäitä ilmapalloja, jotka odottavat, että joku tarttuu niihin. Sisällä jatkoimme syksyn lempeää tunnelmaa lukemalla kolme kirjaa. Erityisesti meidän mieleen jäi Lassea laiskottaa – kirja laiskiaisesta, joka touhuili omalla verkkaisella tavallaan. Lapset olivat aivan haltioissaan. Kirjan jälkeen katselimme vielä videon ihka oikeista laiskiaisista ja niiden elämästä. Se rauhallinen liike, se hidas ja lempeä tapa olla – lapset olivat kovasti kiinnostuneita ja kyselivät kaikenlaista. On aina ihanaa nähdä, miten jokin pieni asia voi avata kokonaisen uuden maailman meidän hoidokeiden mielessään. Syksy tuntuu juuri nyt olevan täynnä tällaisia pieniä oiv...

  🍎 Omena‑päärynä‑kaurakeksit – lasten lempeä leivontahetki Meidän keittiössä tuoksui jotakin aivan erityistä. Leivottiin lasten kanssa omena‑päärynä‑kaurakeksejä, sellaisia pehmeitä ja syksyisiä, joissa on mukana sekä hedelmien makeus että kaurahiutaleiden tuttu kotoinen tuoksu. Lapset olivat innoissaan jo siitä, että saivat katsella, kun lohkoin omenan ja päärynän – ja vielä enemmän siitä, kun sauvasekoitin muunsi hedelmät pehmeäksi soseeksi. Se oli heidän mielestään “taikatemppu”. Taikina oli helppo ja lempeä, ja se sai turvota vartin verran ennen pellille kauhomista. Lapset rakastavat juuri tätä vaihetta: kun lusikalla saa tehdä pieniä nokareita ja katsoa, miten ne uunissa muuttuvat kauniiksi, kullanruskeiksi pikkukekseiksi. Nämä keksit ovat juuri sellaisia, joita syksy kaipaa. Hedelmäistä pehmeyttä, kauran kotoinen maku ja se pieni ilo, joka syntyy yhdessä tekemisestä. 🍐 Omena‑päärynä‑kaurakeksit (resepti) Ainekset: 2 dl kaurahiutaleita (gluteenittomia, jos haluat glut...

  🌾 Tuulinen maanantai ja kaurahiutaleiden metsästys Eilen tuuli ulkona siihen malliin, että rattailla ei meinannut päästä eteenpäin juuri lainkaan. Sellainen syksyn tuuli, joka ottaa vähän liikaa vauhtia ja puhaltaa posket punaisiksi. Mutta me päätimme silti lähteä lasten kanssa meidän lähikauppaan – sinne, missä on ne tutut hyllyt ja ne henkilökohtaiset lähiedut, jotka välillä ilahduttavat enemmän kuin voisi kuvitella. Tällä kertaa pika‑kaurahiutaleita sai euron laatikko , ja näitä olisi saanut ostaa neljä. Me otimme nyt kaksi, ja sovimme, että loppuviikosta katsotaan, josko haettaisiin ne loputkin. Kauppaan ei mennyt kuin 2,74 € , koska meillä oli mukana yksi löytämämme tyhjä tölkki. Pieni säästö, pieni ilo – juuri sellaista arjen kauneutta, joka tuntuu hyvältä. Kassalla lapset saivat pienen tehtävän: kauppiaan siivotessa roskiksia pyysin lapsia siivoamaan lattialle pudonneet ostoskuitit. Voi sitä innostusta. Lapset olivat niin ylpeitä, niin tohkeissaan, ja kauppiaan kiitokset...

    Syksy on saapunut, ja heijastinliivit on kaivettu naftaliinista. Viikkomme oli mukava ja täynnä pientä, arkista iloa. Leivoimme sämpylöitä, ja taikina pehmeni lasten käsissä niin kuin se tekee vain silloin, kun keittiössä on hyvä mieli ja yhdessä tekemisen riemu. Muskaripäivä toi viikkoon oman iloisen rytminsä – marakassit helisi ja laulu/leikimme yhdessä. Päivien lomassa kurkistelimme myös raksajuttuja, seuraten miten talon ympärillä tapahtuu ja miten pienet muutokset rakentavat isompaa kokonaisuutta. Alkuviikosta askartelimme ostoslistat äidille, ja lapset valitsivat kuvia ja värejä niin innolla, että lopputulos oli kuin pieni taideteos. Viikko kulki lempeästi eteenpäin, askel kerrallaan – juuri sellaisena kuin Tupun tuvassa on tapana. Sunnuntain rauha ja ensi viikon ruokalista Sunnuntai on täällä taas, ja tuvassa on sellainen hiljainen, pehmeä hengähdys. Keittiö on rauhoittunut, lapset ovat omissa viikonloppupuuhissaan ja minä istuin hetkeksi alas suunnittel...

  Se on taasen kuun viimeinen päivä ja uskallan teille jo ilmoittaa, että luettua tuli syyskuussa 2441 sivua ja kirjoja oli kaksitoista kappaletta plus kaksi äänikirjaa. Eilen meillä oli taas tuttuun tiistaiseen tapaan leivontapäivä. Pienet kädet leipoivat pieniä sämpylöitä – tällä kertaa erikoisen pieniä, koska taikina oli kuulemma niin herkullista , ettei sitä malttanut olla maistelematta. Lapset nauroivat, taikina kupli kulhossa ja koko keittiö täyttyi siitä tutusta, lämpimästä puheensorinasta, joka syntyy, kun tehdään yhdessä. Ulkona odotti päivän toinen jännitys: robottiostokset! Työmaa oli sotkenut reitin, ja robotti joutui tekemään pienen seikkailun päästäkseen meille. Lapset seurasivat tilannetta silmät suurina – tuleeko se, vai kääntyykö takaisin? Kun robotti lopulta ilmestyi pihaan, riemu oli valmis. Silittelimme sen kylkeä kuin kiitokseksi urheasta matkasta ja päästimme sen jatkamaan matkaansa. Pakettia sisälle kantaessa tunnelma oli kuin aarteenetsijöillä, jotka ovat ju...

Maanantaista tulikin tällä kertaa ihan oma pieni tyttöjen päivä. Kummatkin pojat olivat vapaalla, ja me askarreltiin aamupäivällä isomman hoidokin äidille ostoslista – sellaista pientä puuhastelua, joka tekee arjesta pehmeää. Ari lähti hoitamaan pankkiasioita kaupunkiin, ja samaan aikaan meidän rapussa alkoi kahden viikon maalausoperaatio. Koko talo tuntuu vähän erilaiselta, kun käytävässä kuuluu maalarien alkutoimet – lattioiden suojaukset, rappujen peittelyt ja se hiljainen, keskittynyt puhe, joka kertoo työn olevan alkamassa. Kissat ovat ulko-oven takana tarkkailuasemissa, kuuntelemassa maalarien touhuja kuin pienet vartijat. Niiden korvat käyvät ylös ja alas jokaisen uuden äänen mukana, aivan kuin ne yrittäisivät tulkita, mitä talolle seuraavaksi tapahtuu. Illaksi minulla oli vielä Tampereen kaupungin koulutus Turvallinen arki ja varautuminen perhepäivähoidossa – sellainen, joka sopi tähän päivään täydellisesti. Talon muutokset, kissat vartiossa, arjen pienet äänet… kaikki mui...